Rakkaudella Williamille

ja kiitos.

Nyt kun mä istun tässä ja katselen kuuta joka näkyy juuri ja juuri peltisen katonreunan yli, mä ymmärrän jotakin helvetillistä ja haluan enemmän kuin ikinä tunkea itseni sun sanojesi väliin.
"Ollakko vai eikö olla?"

(Muuten, se pääkallo on nykyään klisee.)

Mä en ole enkä olematon.
En ylisuorittaja en kuollut en alkemisti en maanmittaaja en pummi en puunnuolija joka uhraa loppuelämänsä valmistaakseen katuhiekasta sellaista taikajauhetta jolla parannetaan koko maailma sen jäytävästä yksinkertaisuudesta.

Mä olen väliinputoaja ja putoan vielä vuosia. Pakeneva päämäärä,
eikö se olekin aika suosittu kompromissi?

Jos nämä ovat vain vuodenaikoja, olisivatpa ne vain vuodenaikoja.

Teoriassa tie on aina auki:
1800-luvun lentokoneet on jo raahattu kaatopaikalle ja uuden ajan kliiniset haamut seisovat ja odottavat ei-mitään-ei-koskaan-ei-meidän-silmillemme.
Minä erottuisin joukosta.

Teoriassa osaan kirjoittaa valheellisen omaelämänkerran, käytännössä se ei ole muuta kuin aamen ja alle kaksikymmentä kirosanaa. (Olen liian rehellinen)

Minun sopimukseni ovat vain muutaman senkunnin mittaisia sanoja ja jos jätän tulematta voin yhtä hyvin lähteä kokonaan. Löytää itseni Kuubalaiselta laiturilta. Ajatukset savuna ulos piipun suusta. Raakapurjeeseen pukeutuneena.


Maailma on hullu paitsi se katusoittaja, jonka säilyketölkkiin jätin tukun pullonpalautuskuitteja.

mustaan me

Elämä pyörien tunteettomana seepiafilminä
tunteettoman visvakätisen hahmon pyörittäessä metallikankea
projektorin lupauksia
Kun istuessamme lopputekstien yli
kankeat sarveiskalvot kohotettuna kohti valoa
Kuin loppuratkaisu joka on tulematta
elokuvan hupeneva ryhti vaipuu kokoon juuri
kameran sulkemisen jälkeen
ja tuo kohtaus hukkuu nimettömiin alkukirjaimiin
tuntemattomien heimojen suonissa
loppuu pian vaikka pelkäämme lopun aukkoa
kun valot eivät kohota takaisin
sílle balsamoidun tietoisuuden tasolle
jolla nukumme kauneuden.
huokaa, henki sakenee
tiivistyy silikoniksi
Mitään!
Mitään!
Onko musta siis tyhjyys, valkoiset
paimenkoirat tyynyn alla
kurjenkaulojen herkkä kurkistus vesilasista?

tulevan haudankaivajan pojalta

Korsikasta silmäluomien limakalvolla tuotu kuume tarttuu vain hyttysverkkoon, enkelireliefeihin

irtoavien koiranhampaiden lomaan pesiytyneisiin valkohaihin

( ehkä sinun munuaisesi ovat

                              jo huomenna matkaravaroiden joukossa? )

ammeen posliinipinnan hakkaaminen luo mustia aukkoja edelliselle aikatasolle

tunnistettavuutemme taipuvat kuin rumpukalvo

vihertävän kristallin reunoista piirtyy kuvia välilasiin,

jonka me avaamme

päästämme hirviöt ulos.

(Koska leikinlaskuun ei tänäänkään ole aikaa, hän käy suoraan asiaan sellaisella henkisellä otteella, että se ruumiillisesti toteutettuna vastaisi jotakin kurkunpään avaamisen ja leukaluun halkaisemisen väliltä.)

fantasmagoria

Katsoa elämäni heijastuvan taikalyhdyn (laterna magica) kautta lyhyeksi fantasmagoriaksi alkeellisen teatterin seinälle.

Retrogradinen liike, jota tukevat epäsuhteellisuusteoriani väitteet siitä, etten minä ikinä häviä.
Minä kosketan paperiviillon lailla, hyvin pintapuolisesti ja äärettömän nopeasti.
Mutta tarpeeksi                                                                                                                         läheltä.

Päätösvaltani on muodotonta ja vahamaisen pehmeää, eikä estä ottamasta vastaan heidän kuonaansa. He ovat kai huomanneet, kuinka se minut kohdattuaan katoaa näkymättömiin, aivan niin kuin he haluavatkin. Säännöllisin väliajoin saan palkaksi hyttysenpistoja ja euforisen ilmeen (kolmeksi ja puoleksi minuutiksi.)

Kuollettaisin puhelimeni. Kaikkein vähiten haluan kuulla kuinka he palavat halusta tyhjentää mielensä ja kirjoittaa minut täyteen nimiä ja kirosanoja.
Olen halpaa paperia.
Korjauslakka kuivuu parissa sekunnissa uudeksi kuoreksi ympärilleni, valkoiseksi pinnaksi jolle he merkitsevät itsensä kuin laumaeläimet.

unohdat.

muistan.

unohdat.

muistan.

unohdat.

muistan.

unohdat.

muistan.

joinain päivinä vain seison Notre Damen katolla ja laulan

Tiedättekö sen tunteen, kun seisoo valaanpyyntialuksella keskellä valtamerta, harppuuna on viimein osunut johonkin ja saalista nostaessaan huomaakin tappaneensa maailman viimeisen merenneidon?
Voitonriemuksiko sitä sanottiin? Vai epätoivoksi?

Minun alukseni ympärillä lainehtii oksennus, keskellä Tyyntä valtamerta josta vesi on huvennut yhdessä yössä.
Huomaan mustekalojen lepäävän sohvapöydän lisäksi puoliksi sohvalla ja keittiössä.

Tässä kaikessa on jotakin kerettiläistä. Siinä, että minä olen täällä ja siinä että kaikki on vielä hieman enemmän kohti planeetan kiehuvaa keskipistettä kuin kuvittelin. Luoja, eikö heidän pitänyt lopettaa viidentoista kilometrin jälkeen?

Haistan mustekalan viikon vanhalta haisevaa paitaa ja sanon:
"Joku oli sulattanu kaikki hissinnapit. Sytkärillä. Ovela veto, pakottaa ottamaan riskejä." (Se kuulostaa aika osuvalta, mutta joudun nauttimaan yksin)
Tiputan hissistä löytämäni muovinkappaleen hänen vierelleen pöydälle. Burana-paketin kanssa. Uhrilahja.
Tämähän on ylin kerros ja hissin toiminta pitkälti arvailun varassa. Oikea salaisuuksien temppeli.

Mustekalajumala kertoo paenneensa tunti sitten kuolevaisten maailmasta apunaan jokin mitä se kuvailee Narnian tarinoiden Aslaniksi.
Minun kasvoillani happamankirpeä hymy hakee sopivaa paikkaa asettua. Turhaan, koko naamani on omistettu sille ilmeelle. Osaisin hymyillä pettyneesti vaikka päälaellani. Hienoa huomata, kuinka kertaus opettaa.

Kaikessa hiljaisuudessa jätän Mustekalajumalan ja ne kaksi muuta nauttimaan ylhäisestä ekskreettikylvystään.

Valitsen hissin sijasta portaat. Kenkien kopina kaikuu rappukäytävässä ja tuo mieleen sen leikin, jota lastentarhan hiekkaisella pihalla joskus leikittiin.

"sormet sanoo soo soo soo, kengänkannat koo koo koo..."

magna cum laude approbatur

Ensin pysähtyy ääni, sitten vasta valo.
Tyttö katsoo ympärilleen, tuntee ainoan liikkeen vedessä ja se hänellä on poskillaan. Matkalla kohti leukaperiä.
Hän on väärä avain joka jumittuu lukkoon. Se, jonka ympärillä vaivaantunut hiljaisuus roikkuu kuin verenhimoinen susi, hampaat kiinni niskanikamissa.
Tänään hän ei ole edes sitä. Tänään hän on kuollut, tänään hänen ajatuksensa on lainattu koiperhosilta.

POIS!

Ihmisten käsiä tihenevissä määrin. Olkapäitä leuan korkeudella, musta alue kyljessä laajenee.

Pois.

Ilmaa. Hän näkee maailman vain yhdeltä vilaukselta vaikka seisoo paikallaan. Ulko-oven edessä, luultavasti.
Se kiertää kehää. Autot, talot, ihmiset, näkyvä universumi.

Pois.

Melua. Juoksu, pois mielipuolisen piirin sisältä. Hän on äärettömän likainen. Likainen vaikka käy suihkussa kaksi kertaa päivässä, käyttää appelsiinintuoksuista suihkugeeliä jota ei ole testattu eläimillä.
Hän kompastuu jalkakäytävän reunaan ja äkkiä maa on pehmeää jalkojen alla. Maa on vihreää, märkää, aivan kuin juoksisi pesusienellä.

Kun hän kaatuu lopullisesti, hän kaatuu selälleen. Märkä lehti liukuu kannan alla, äkkiä hän tuntee kovan kovaa vasten, luinen selkä ja maankamara kohtaavat kuin rakastavaiset, toistensa luo syöksyen.

Tyttö jää selälleen.
Se sattuu, sattuu mutta liian vähän. Hän katsoo ylös. Taivas on musta ja tähdetön, niin se on aina. Valoa sylkevät vain katulamput.
Ihmiset, hän ajattelee, on sulkeneet ne tähdet noihin hiton katulamppuihin.
Fysiikankirjat ovat kuolleet, nämä tähdet ovat eläviä. Ne sykkivät, sähkö ei tee niin, hän muistaa veitsenterävästi ja se on vähällä sivaltaa hänen päänsä kahtia. Nuo tähdet tulevat luokse. Noista tähdistä valuu verta.

Tähdenlento suoraan katulampusta.

Hän vannoo kaivavansa jokaisen tähden ulos, huomenna tai joskus. Ei nyt, hän ei saa itseään ylös. Ja se pyörii edelleen, kaikki, vain tähdet pysyvät paikoillaan, odottamassa lopullista sortumista.
Maa yrittää salakavalasti nielaista hänet takaa päin. Ja nyt se näyttäytyy hänelle sisältäpäin. Musta maa. Pimeä puristus ja hän haluaa sinne. Tähdet syöksyvät päin, auta, auta, auta. Joku huutaa ääneen jotakin ja ne tähdet, kirotut, syövät hänen sielunsa. Keskustan viheralueella. Aika ei ole kotoisin tästä maailmasta.
Katulampuilla on mustat kengänpohjat.