Nyt kun mä istun tässä ja katselen kuuta joka näkyy juuri ja juuri peltisen katonreunan yli, mä ymmärrän jotakin helvetillistä ja haluan enemmän kuin ikinä tunkea itseni sun sanojesi väliin.
"Ollakko vai eikö olla?"
(Muuten, se pääkallo on nykyään klisee.)
Mä en ole enkä olematon.
En ylisuorittaja en kuollut en alkemisti en maanmittaaja en pummi en puunnuolija joka uhraa loppuelämänsä valmistaakseen katuhiekasta sellaista taikajauhetta jolla parannetaan koko maailma sen jäytävästä yksinkertaisuudesta.
Mä olen väliinputoaja ja putoan vielä vuosia. Pakeneva päämäärä,
eikö se olekin aika suosittu kompromissi?
