Tämä viiva alkaa viimeinkin totella kättäni ja minä olen voitonriemuinen. Enemmän. Olen hyeena ja kannan suussani kokonaista gasellia.
Sanokaa, että osaan jatkossa olla muutakin kuin tämä klaustrofobinen älyttömyys, joka saa oireita pelkästään itsensä sisällä olemisesta.
Valottuva valokuvapaperi. (Mutta minä haluan tuntea!)
En halua enää puhaltaa savua ympärilleni ja kulkea kuin jalkani olisivat lasia. Haluaisin juosta ja tuntea ne kynsien alle kaivautuvat kivetkin, saada hiertymiä, avohaavojakin, jos se on tarpeen. (Ja jos se on, sano, ei toi ole paha, mä voin hoitaa sen. Autanko sut ylös?)
Ei enää merenneitojen surumielisiä elegioita, niiden takana on vain tummaa jäätä. Ei mitään muuta, kukaan ei kuule selkärankasi rusahdusta.
Minä löysin sieltä vain pikkuisen luolan täynnä aksolotleja. Niitä pieniä, rumia läpikuultavan valkoisia ja sokeita eläimiä joiden jalat ovat kuin kumia, pienet ja ohuet. Se on rumuutta.
Ehkä ei enää koskaan sitä tunnetta, kuollettavaa välinpitämättömyyttä, hei älkää varoko koska minäkään en varo teitä, mutta ihan totta
välillä
minä uskon
että kuitenkin
minä
olen
jotakin.
