Jos nämä ovat vain vuodenaikoja, olisivatpa ne vain vuodenaikoja.

Teoriassa tie on aina auki:
1800-luvun lentokoneet on jo raahattu kaatopaikalle ja uuden ajan kliiniset haamut seisovat ja odottavat ei-mitään-ei-koskaan-ei-meidän-silmillemme.
Minä erottuisin joukosta.

Teoriassa osaan kirjoittaa valheellisen omaelämänkerran, käytännössä se ei ole muuta kuin aamen ja alle kaksikymmentä kirosanaa. (Olen liian rehellinen)

Minun sopimukseni ovat vain muutaman senkunnin mittaisia sanoja ja jos jätän tulematta voin yhtä hyvin lähteä kokonaan. Löytää itseni Kuubalaiselta laiturilta. Ajatukset savuna ulos piipun suusta. Raakapurjeeseen pukeutuneena.


Maailma on hullu paitsi se katusoittaja, jonka säilyketölkkiin jätin tukun pullonpalautuskuitteja.

mustaan me

Elämä pyörien tunteettomana seepiafilminä
tunteettoman visvakätisen hahmon pyörittäessä metallikankea
projektorin lupauksia
Kun istuessamme lopputekstien yli
kankeat sarveiskalvot kohotettuna kohti valoa
Kuin loppuratkaisu joka on tulematta
elokuvan hupeneva ryhti vaipuu kokoon juuri
kameran sulkemisen jälkeen
ja tuo kohtaus hukkuu nimettömiin alkukirjaimiin
tuntemattomien heimojen suonissa
loppuu pian vaikka pelkäämme lopun aukkoa
kun valot eivät kohota takaisin
sílle balsamoidun tietoisuuden tasolle
jolla nukumme kauneuden.
huokaa, henki sakenee
tiivistyy silikoniksi
Mitään!
Mitään!
Onko musta siis tyhjyys, valkoiset
paimenkoirat tyynyn alla
kurjenkaulojen herkkä kurkistus vesilasista?