Elämä pyörien tunteettomana seepiafilminä
tunteettoman visvakätisen hahmon pyörittäessä metallikankea
projektorin lupauksia
Kun istuessamme lopputekstien yli
kankeat sarveiskalvot kohotettuna kohti valoa
Kuin loppuratkaisu joka on tulematta
elokuvan hupeneva ryhti vaipuu kokoon juuri
kameran sulkemisen jälkeen
ja tuo kohtaus hukkuu nimettömiin alkukirjaimiin
tuntemattomien heimojen suonissa
loppuu pian vaikka pelkäämme lopun aukkoa
kun valot eivät kohota takaisin
sílle balsamoidun tietoisuuden tasolle
jolla nukumme kauneuden.
huokaa, henki sakenee
tiivistyy silikoniksi
Mitään!
Mitään!
Onko musta siis tyhjyys, valkoiset
paimenkoirat tyynyn alla
kurjenkaulojen herkkä kurkistus vesilasista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti