Tiedättekö sen tunteen, kun seisoo valaanpyyntialuksella keskellä valtamerta, harppuuna on viimein osunut johonkin ja saalista nostaessaan huomaakin tappaneensa maailman viimeisen merenneidon?
Voitonriemuksiko sitä sanottiin? Vai epätoivoksi?
Minun alukseni ympärillä lainehtii oksennus, keskellä Tyyntä valtamerta josta vesi on huvennut yhdessä yössä.
Huomaan mustekalojen lepäävän sohvapöydän lisäksi puoliksi sohvalla ja keittiössä.
Tässä kaikessa on jotakin kerettiläistä. Siinä, että minä olen täällä ja siinä että kaikki on vielä hieman enemmän kohti planeetan kiehuvaa keskipistettä kuin kuvittelin. Luoja, eikö heidän pitänyt lopettaa viidentoista kilometrin jälkeen?
Haistan mustekalan viikon vanhalta haisevaa paitaa ja sanon:
"Joku oli sulattanu kaikki hissinnapit. Sytkärillä. Ovela veto, pakottaa ottamaan riskejä." (Se kuulostaa aika osuvalta, mutta joudun nauttimaan yksin)
Tiputan hissistä löytämäni muovinkappaleen hänen vierelleen pöydälle. Burana-paketin kanssa. Uhrilahja.
Tämähän on ylin kerros ja hissin toiminta pitkälti arvailun varassa. Oikea salaisuuksien temppeli.
Mustekalajumala kertoo paenneensa tunti sitten kuolevaisten maailmasta apunaan jokin mitä se kuvailee Narnian tarinoiden Aslaniksi.
Minun kasvoillani happamankirpeä hymy hakee sopivaa paikkaa asettua. Turhaan, koko naamani on omistettu sille ilmeelle. Osaisin hymyillä pettyneesti vaikka päälaellani. Hienoa huomata, kuinka kertaus opettaa.
Kaikessa hiljaisuudessa jätän Mustekalajumalan ja ne kaksi muuta nauttimaan ylhäisestä ekskreettikylvystään.
Valitsen hissin sijasta portaat. Kenkien kopina kaikuu rappukäytävässä ja tuo mieleen sen leikin, jota lastentarhan hiekkaisella pihalla joskus leikittiin.
"sormet sanoo soo soo soo, kengänkannat koo koo koo..."
Voitonriemuksiko sitä sanottiin? Vai epätoivoksi?
Minun alukseni ympärillä lainehtii oksennus, keskellä Tyyntä valtamerta josta vesi on huvennut yhdessä yössä.
Huomaan mustekalojen lepäävän sohvapöydän lisäksi puoliksi sohvalla ja keittiössä.
Tässä kaikessa on jotakin kerettiläistä. Siinä, että minä olen täällä ja siinä että kaikki on vielä hieman enemmän kohti planeetan kiehuvaa keskipistettä kuin kuvittelin. Luoja, eikö heidän pitänyt lopettaa viidentoista kilometrin jälkeen?
Haistan mustekalan viikon vanhalta haisevaa paitaa ja sanon:
"Joku oli sulattanu kaikki hissinnapit. Sytkärillä. Ovela veto, pakottaa ottamaan riskejä." (Se kuulostaa aika osuvalta, mutta joudun nauttimaan yksin)
Tiputan hissistä löytämäni muovinkappaleen hänen vierelleen pöydälle. Burana-paketin kanssa. Uhrilahja.
Tämähän on ylin kerros ja hissin toiminta pitkälti arvailun varassa. Oikea salaisuuksien temppeli.
Mustekalajumala kertoo paenneensa tunti sitten kuolevaisten maailmasta apunaan jokin mitä se kuvailee Narnian tarinoiden Aslaniksi.
Minun kasvoillani happamankirpeä hymy hakee sopivaa paikkaa asettua. Turhaan, koko naamani on omistettu sille ilmeelle. Osaisin hymyillä pettyneesti vaikka päälaellani. Hienoa huomata, kuinka kertaus opettaa.
Kaikessa hiljaisuudessa jätän Mustekalajumalan ja ne kaksi muuta nauttimaan ylhäisestä ekskreettikylvystään.
Valitsen hissin sijasta portaat. Kenkien kopina kaikuu rappukäytävässä ja tuo mieleen sen leikin, jota lastentarhan hiekkaisella pihalla joskus leikittiin.
"sormet sanoo soo soo soo, kengänkannat koo koo koo..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti